The Imitation Game on mainio elokuva, joka kertoo aikansa parhaiden matikkaniilojen selviytymistaistelusta toisen maailmansodan ryskeessä heidän yrittäessään ratkaista kuuluisaa Enigma-koodia. Itse elokuvasta ei sen enempää, mutta se sai pohtimaan aihetta keittämisen tasolla.

Mitä on keittämisen imitaatio? Onko se reseptin ja idean ”lainaamista” tai suoranaista varastamista keittokirjasta tai jostain, missä on aikaisemmin tullut työskenneltyä? Vanha sanonta kuuluu: ”Jotain omaa, jotain lainattua”. Missä menee raastuvan ja julkisen anteeksipyynnön raja?

Moni kumartaa Auguste Escoffieria modernin keittiön isänä. Miestä, joka kaiken muun ohella kategorisoi äitikastikkeet, synnytti lähes lukemattomia klassikkoannoksia ja jonka keittokirjat ovat yhtä polveilevia kuin printattu versio Shanghain katukartasta. Onko hänen oppiensa jatkojalostaminen tai peräti suoraan käyttäminen imitaatiota vai suoraa varastamista? Entä El Bulli – kemikaalikeijoilut lesitiineillä, emulsioilla, vaahdoilla tai muilla raaka-aineen perusominaisuuksia muokkaamalla?

Aihe on etenkin nykypäivänä hankala, sillä edellä mainituissa kysymys on ehkä enemmänkin perusasioista, kuten tekniikoista tai innovaatioista, kuin plagioinnista tai kulttuurisesta omimisesta. Yhtä kaikki, tiedot ovat julkisia reseptien muodossa ja historia tulee tuntea, jotta voi luoda tulevaisuutta, eikös näin.

Nykyaikana korostetaan ihmisen omaa identiteettiä. Oli kyse sitten vaikkapa ihonväristä, ravinnosta, alkuperästä tai kehopositiivisuudesta. Mediasta on saatu lukea etenkin viihdealan edustajista, jotka ovat astuneet esiin pahoittelemalla tekemisiään, joita ovat aiemmilla vuosikymmenillä tehneet ja jotka on tietyjä ihmisryhmiä loukkaaviksi tai jotka historiallisesti tarkasteltuna ovat arveluttavia. Ei ole edes kerran tai pari, kun näissä yhteyksissä nousee esiin jo aiemmin mainittu termi ”kulttuurinen omiminen”.  Tieteen termipankin sivuilla kulttuurinen omiminen määritellään näin: ”Kulttuurisen omimisen termiä on käytetty tapauksissa, joissa toiselle kulttuurille tunnusomaisten asioiden hyödyntäminen on juridisesti, moraalisesti tai eettisesti arveluttavaa tai poliittisessa tai ideologisessa mielessä kielteisesti latautunutta.” Ja sivun alalaidassa lähikäsitteinä muun muassa: väärennös, adaptaatio ja tekijänoikeus.

Entä kuinka tämä vaikuttaa alkuperäiseen aiheeseen, eli ruokaan? Vuonna 2014 rennonletkeä brittikokki Jamie Oliver joutui julkiseen tuleen Jollof rice -annoksestaan, ja myöhemmin 2018 Punchy Jerk ricesta. Näiden molempien kohdalla häntä nimenomaan syytettiin kulttuurisesta omimisesta ymmärtämättä annoksen taustoja. Eikä hän ole yksin. Niin Gordon Ramsay, Nigella Lawson kuin jopa Marks and Spencer ovat joutuneet vastamaan samankaltaisiin syytöksiin.  

Miksi näin? Onko kyse nimestä, jossa lainataan suoraan toisten kulttuurin perinnettä, vai siitä että annos valmistetaan tiettyyn tyyliin, mutta ei samoista raaka-aineista, vaan paikallisesti soveltaen? Entä onko ruoalla tekijänoikeutta? Tätä samaa on pohtinut myös Viisi Tähteä -verkkolehden Eeropekka Rislakki kolumnissaan Voiko suomalaisen huippukokin aasialaisravintola olla aito ja autenttinen. Missä kulkee raja lainaamisen, omimisen ja imitaation välillä? Tällä hetkellä se lienee jokaisen omantunnon päätettävissä, ennen kuin uusi kohu aiheen ympärillä iskee.