Tällä kertaa lähden liikkeelle saduista, tarkemmin sanottuna Hannusta ja Kertusta, sekä kaikista sitä edeltävistä suullisista ja kirjoitetuista esiteksteistä.  

Kimmokkeenani toimi Yle Areenan podcast Olipa kerran, jossa toimittaja Kaisa Pulakka ruotii satuja yhdessä folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apon kanssa pohtien, mitä tarinat kertovat ajastaan ja yhteydestään sen hetkiseen maailmaan.  

Hannussa ja Kertussa tuttuun tapaan hylätään ja selvitään, löydetään piparkakkumökki, lihotaan ja siinä sivussa paistetaan yksi noita. Huttua, jota nykysaduissa ei tällä siveellisyyden aikakautena kohtaa, tai ainakaan sillä ei myyntiennätyksiin päästä. Mitä loppujen lopuksi on kaiken takana: mikä on saanut kirjoittamaan jotain noin herkullisen mielikuvituksellista ja groteskia?  

"Mikä on saanut kirjoittamaan jotain noin herkullisen mielikuvituksellista ja groteskia?"

Podcastin mukaan piparkakkutalo on vertaus ruoallisen himon tyydytykselle, jota varmasti haettiin tavalla tai toisella pulavuosien aikaan. Yltäkylläisyys ei ollut missään nimessä itseisarvo, vaan harvojen etuoikeus. Sitä edustivat linnanherrojen ja ylhäisön ruokabakkanaalit, joista ei valunut kansan syville riveille murenaakaan, vaan päinvastoin ne revittiin työläisten selkänahasta. Juuri tämän vuoksi Hannun ja Kertun tarina loppuratkaisuineen onkin ollut aikalaisille tyydyttävä, pieneen kauhuun verhottu oikeamielinen yltäkylläisyydestä ja sen luhistumisesta kertova tarina.  

Pidettäköön tässä karrikoidusti Hannun ja Kertun aikaista maailmaa siis ruoallisen himon tyydytyksen ensimmäisenä aikakautena. 

Kun tarjolla on ihan kaikki 

Entä otsikon lupaama toinen aikakausi? Me, hyvä lukija, elämme sitä parhaillaan. Milloinkaan aiemmin meillä ei ole ollut mahdollisuutta päästä kiinni kaikkiin maapallomme gastronomisiin iloihin. Nykyään voit woltata tai foodorata mitä cuisinea haluat, ja mitä et tilaamalla saa, sitä voit itse valmistaa tai ainakin tapittaa sipsien tai popcornin rapistelun lomassa ruudun kelmeässä valossa. 

Tämä yltäkylläisyys on tuonut mukanaan itseisarvon, jossa kaikki on ei mitään ja ei mitään on kaikki, josta pidetään kynsin hampain kiinni. Tästä ovat esimerkkinä uudet ravitsemussuositukset, nuo ah niin herkulliset klikkiotsikoiden aiheet. Lehdet huutavat täyskieltoa leikkeleille ja hoosiannaa avocadolle sekä pähkinöille, ja tämäkös nykyihmistä jurppii. Monet ovatkin kiiruhtaneet kertomaan mielipiteensä: he eivät aio muuttaa mitään prkl, päinvastoin pian syödään enemmän lihaa. Myrskyä vesilasissa, kunhan hieman jaksaa ulkoistaa itseään sosiaalisen median keskustelupalstoilta. 

"Lehdet huutavat täyskieltoa leikkeleille ja hoosiannaa avocadolle sekä pähkinöille, ja tämäkös nykyihmistä jurppii."

Mustavalkoisessa maailmassa unohtuu, että suositukset ovat nimenomaan niitä, suosituksia. Jokainen saa kuitenkin edelleen syödä ja juoda mitä haluaa ilman pelkoa paluusta säännöstelyyn tai viinakortteihin. Suositusten takana on osaltaan myös huoli maapallon tilasta: vaihda riisi perunaan ja lisää kasviksia lautaselle. Nopealla diagnostiikalla tämä onkin erittäin loogista, näinhän on vuosikymmeniä aiemminkin syöty. Korkeamman gastronomian maailmassa on pitkään puhuttu lihan vähentämisestä ja kasvisten ”proteiinin kaltaisesta valmistamisesta”, jolloin ne saavat arvoisensa osuuden myös lautasella.  

"Jokainen saa kuitenkin edelleen syödä ja juoda mitä haluaa ilman pelkoa paluusta säännöstelyyn tai viinakortteihin."

Etenkin kesäisin sama korostuu myös kotona, mökeillä, niemien kärjissä, kun pöytään keitetään uudet perunat ja kylkeen ammennetaan järvikalaa ja jos ei omasta maasta, kuitenkin lähellä tuotettua salaattia. Syksyllä sienet ja marjat ovat säilöjän märkä uni, joita kelpaa natustaa niin kotona kuin ravintoloissa.  

Ihmisen mieli toimii aikakausikohtaisesti nurinkurisesti. Mitä ei ole, sitä halutaan, ja kun jotain on, siitä ei haluta luopua. Olet mitä syöt, ja ihminen on loppujen lopuksi sekasyöjä. Lihaa, kalaa, kasvista, viljaa, hedelmiä ja ylipäätään ruokaa omasta maasta. Järkeistetään, ei boikotoida. Nykyajan ihminen onkin luonut itsestään Hannun ja Kertun tarinan ja meidän tehtävämme on päättää, paistummeko lopulta uunissa vai emme.